-    Herra, minulla ei ole ketään!

 

Kuka niin lausui? Mies, joka oli sairastanut 38 vuotta, lojunut halvaantuneena, parantumista odottaen. . .  ( Johanneksen evankeliumi 5: 1-9)

 

Ei ihme, että sairaus oli vienyt miehen yhteiskunnan laidalle? Syrjäytyneen tilaan, jossa oli läsnä täysi ”paketti” kurjuutta: Fyysinen sairaus, avuttomuus, psyykkinen matalalento; masennus, turhautuminen, toivottomuus, ja päälle päätteeksi sosiaalinen ongelma: totaalinen yksinäisyys, jossa ei ”kavereita” yhtä ainoaa. Ystävää? Kanssakulkijaa vierellä?  Päivästä toiseen, vuodesta toiseen hän makasi makuumatollaan siinä pylväskäytävässä, jossa pieni toivo eli toivottoman mielen laidalla? Odotusta, odotusta, aina vain...

 

Josko minun vuoroni olisi seuraavaksi, parantua? Mutta. . . ei!  Aina uusia pettymyksiä.

 

Siihen paikalle tuli Jeesus, köyhien, syrjäytyneiden ja kurjien ihmisten Ystävä. Hän pysähtyi juuri tämän miehen kohdalle, sanoi: Tahdotko tulla terveeksi? Silloin purkautui ilmoille tämä sydäntä särkevä lause: Minulla ei ole ketään – joka auttaisi!  Jeesus ei antanut tuon toivottoman lauseen häiritä. Sanoi: Nouse, ota vuoteesi ja kävele! Mitä tapahtui?  Juuri se, mitä mies oli toivonut tapahtuvaksi jo vuosikymmeniä! Että saisi terveyden! Ja sen hän sai. . .

 

Miten on tänään? Moni odottaa apua, potee yksinäisyyttä, kurjuutta, räpiköi masennuksen kuopassa. Eikö toivoa?   Kyllä, kyllä sitä on! Ylösnoussut Jeesus tahtoo edelleen pysähtyä niiden kohdalla, jotka tuntevat suurta surua, huokailevat: - Minulla ei ole ketään, ei apua miltään taholta.

        Tahdotko? - kysyy Herramme Jeesus? Mitä se on, jota kipeästi odotat, tarvitset? Mitä sanot, jos - kun Jeesus pysähtyy Sinun kohdallasi?