Toivoa ja itkua


Itku kuuluu normaalina asiana ihmiselämään. Itkeminen on – tietyissä tilanteissa – kuin avaisi padon lukot, jotta taakse patoutunut tunteiden tulvavesi saa virrata ulos. Olo kevenee. Itkeminen on kiistatta psyyken taspainon säilyttämiseksi tarpeellinen asia. Ja, tuskin kenenkään ihmisen onnistuu kulkea läpi elämänsä – itkemättä?

Ainakin lähes jokainen vastastyntynyt vauva parkuu. Se on elämän merkki. - Luopuminen turvallisesta, tasalämpöisestä äidin kohdusta. - Raju sysäys ”kylmään maailmaan” , ensimmäinen olemassaolon kriisi... Syntyy reaktiivinen protesti: - itku! Pahan olon purkaminen, tasapainon hakeminen. Itku kutsuu äidin apuun, saataville. Itku on sekä sisäinen tekijä, että myös ulkoinen viesti. Itku tasapainottaa sisintä, järjestää myös ulkoisia asioita.

Tällä sivulla kirjoitan asioista ja aiheista, joissa itku, suru, toivo ovat keskeisiä katseltavia. Tapausesimerkit otan Raamatusta, vaikka esimerkkejä olisi ympärillämme muutenkin.  Mutta - jos teistä jollakulla lukijalla on sydämellä tähän (taikka muuhun aiheeseen) liittyvää asiaa tai palautetta, voitte rohkeasti viestittää siitä etusivulla näkyvään PALAUTE & YHTEYSTIEDOT sähköpostiosoitteeseen. ( - Muistaen, ettei sähköisessä viestinnässä tule kirjoittaa kovin arkaluonteisia asioita!)


12.03.2009 - maija


*****************************************************************************

Sisällys

1. He itkivät katkerasti



Osa 1


He itkivät katkerasti...


Kerrotaan, että nämä henkilöt itkivät katkerasti: - Hanna, Pietari, Hiskia.


Tässä elämässä, tässä kärsimyksen maailmassa kohdataan tavan takaa tilanteita ja asioita, joissa ihmiset itkevät katkerasti. Silloin tuntuu kuin revittäisiin sydäntä juurineen irti! Tai kuin jokainen solu huutaisi ulos tuskaa. Olo on ensin pakahduttavan epätoivoinen. -   Mutta itku? - Vuolas ja reaktiivinen sellainen...se helpottaa! Se on oikeus, usein välttämättömyys, vaikka monet ihmiset ajattelemattomuuttaan kieltävät: älä nyt itke! Se on tyhmää ja typerää. Ei pidä kieltää itkemästä, päinvastoin pitää ”itkeä itkevän kanssa”! - Tai ainakin tarjota olkapäätä itkevälle; vähintäinkin nenäliinan ojentaminen on oikea inhimillinen ele...

On aika itkeä, aika nauraa. Jotta ilolle tulisi tilaa sydämessä, on surtava surut pois, on itkettävä paha olo pellolle! Oikea ja terve tunteiden kohtaaminen – itsessään – auttaa ja edistää elämää. Surut on surtava, on tehtävä surutyötä, prosessoitava psyyken sekamelskaa. Joskus siinä on paikallaan kemoterapia, mutta ilman sitäkin voi selvitä. (Vaikka voi olla kovin rankkaa käsitellä sydämen suruja ja haavoja ja tuskaa ja epätoivoa.) Pääasia on että on kohtuullinen ja ymmärtäväinen omaa itseään kohtaan. - Että antaa tilaa omalle kasvulle, kivun ja surunkin äänille. - Ettei vaadi itseltään jotakin sellaista täydellisyyttä ja yli-inhimillistä tasoa, jollaista ei ole olemassakaan! Me kasvamme surujen, luovutusten ja kriisien kautta. Elämä – kehdosta hautaan – on luopumista ja luovutusta, kunnes luovumme lopuksi tästä elämästä.

Niin? Nyt näihin henkilöihin, Hanna, Pietari, Hiskia. Kaikkien kolmen kohdalla on kirjoitettu, että he siis itkivät katkerasti. (1. Samuelin kirja 1:10, Matteus 26:75, Jesaja 38:3). Ja miksi?

  • Hanna itki sitä, että hän ei ollut saanut lasta. Tästä syystä hän tuli jopa kiusatuksi ja pilkatuksi läheisten ihmisten taholta (joka todella julmaa!).

  • Pietari itki syvästä katumuksesta. Hän oli pettänyt rakkaan Opettajansa, kieltänyt hänet kriittisellä hetkellä (vaikka oli äskettäin vannonut että on ”valmis vaikka kuolemaan” uskollisuuden osoituksena Mestariaan Jeesusta kohtaan). Pietarin pettymys omaan halpamaisuuteensa oli isku ylpeälle minälle, itsetunnon romutus, jota seurasi katkera itku.

  • Ja Hiskia, kuningas? Hän itki koska kuolema kolkutti ovella. Tuntui epäoikeudenmukaiselta ja katkeralta luopua elämästä kesken parhaiden päivien!

  • Huomatkaamme, että heidän kaikkien katkera itku tuli noteeratuksi. Kaikkivaltiaan Jumalan taholla. Vaikka itku oli katkeraa, kertomuksissa ei näy kuitenkaan ns. katkeruutta? He eivät syyttäneet ketään, he vain vuodattivat surunsa ja tuskansa ulos. Hanna puhui temppelissä äänettömästi, vain huulet liikkuivat. Ja itki. Pietari meni ulos ja puhkesi katkeraan itkuun. Hiskia käänsi kasvonsa seinään päin (ettei paikalla ilmeisesti olevat hovipalvelijat näkisi...) ja itki katkerasti.

Toisin sanoen, kun katkerat asiat tulevat elämässä vastaan, on oikeus itkeä katkeraakin itkua. Siinä on se ilmeinen salaisuus, etteivät katkerat asiat jämähdä sisuksiin? Ne vuodatetaan kyynelten virran mukana pois, pois...

Eräs lauluruno (Kovia kohtaloita) teksti sanoo: Anna itkusi virrata mereen, missä ihmisten kyyneleet on! Tuskan tulessa toivo syntyy, kerran elämä voittava on!

Ja vastaukset? Hanna sai kuin saikin toivomansa vauvan, lapsen! Ja vieläpä useita sellaisia! Pietari sai anteeksi Jeesukselta. Kolme kertaa hän oli kieltänyt rakkaan Opettajansa, kolme kertaa hän sittemmin vakuutti, että Mestari oli hänelle rakas, enemmän kuin mikään muu. (Johannes 21:15-19) . Pietari oli läksynsä oppinut. Hän ei toista kertaa perääntynyt, vaan aikanaan hän antoi henkensä alttiiksi Mestarin asialla. Perimätieto kertoo, että hänet ristiinnaulittiin pää alaspäin, Roomassa. Ja Hiskia? Hänenkin rukouksensa ja itkunsa tuli noteeratuksi. Hän sai ikää lisää 15 vuotta, jatkoajan elämäänsä.

 Entä Sinä,  minä ---  me kaikki arkipäivän asioissa taapertavat? Antakaamme tilaa aidolle elämälle. Jos on surua, tuskaa, kovia kohtaloita... annetaan sydämen itkeä ja valittaa. Aika tekee tehtävänsä, asiat muuttuvat, nousee uusi päivä. Itkun keskelläkin on toivoa!